Viimeisessä Oliviassa oli gallup naisille siitä, mikä on ollut turhin neuvo, jonka he ovat saaneet. Eräs sanoi turhimmaksi neuvoksi mummonsa sanonnan "kysy hiljaa itteltäs", koska hänen mielestään siitä ei ollut mitään hyötyä eivätkä mummon neuvot konkretisoituneet hänelle. Mielestäni taas tämä saattaa olla paras neuvo, mitä kukaan voi koskaan saada.
Jokainen tietää sen nakertavan olon, kun ei ole jostain asiasta aivan varma tai pienen etiäisen, joka vinkkaa, että nyt voi tulla tehtyä tyhmästi. Olen viime aikoina toiminut useammakin kerran vastoin tuota sisäistä piipertäjää ja mitä siitä on seurannut? Hankalaa oloa, huonoja suunnitelmia ja epäonnistuneita ihmissuhteita. Kaikki ainoastaan sen takia, että muiden neuvoja ja ohjeita kuunnellessa olen unohtanut sen tärkeimmän, kysyä hiljaa itseltäni, mitä mieltä olen. Mitä minä haluan?
Saman asian kanssa olen taas hieman hukassa. On helppoa tohottaa pää kolmantena jalkana paikasta paikkaan ja unohtaa sisällä piipertävä pieni ääni, joka kysyy, että onko tämä nyt aivan näin. Viime viikolla tein erään tyhmän valinnan, koska se oli "järkevä". Sisäinen peikkoni kuitenkin muistuttaa siitä nyt päivittäin ja tiedän, ettei olisi pitänyt valita niin. Onneksi noista tilanteista kuitenkin selviää, ja joskus vaistoaan vastaan toimimalla asiat kuitenkin järjestyvät. Eivät kuitenkaan ehkä helpoimman kautta.
Minusta tuntuukin, että en enää osaa kysyä hiljaa itseltäni tai luottaa siihen, mitä sisäinen vaisto kehottaa tekemään. Tuntuu, että elämäni saattaisi myllertyä täysin uusiksi, jos niin tekisin. Ja sisäinen peikkoni on myös niin ailahtelevaa seuraa, ettei sen neuvoja voi aina ottaa edes todesta.
Tietäisipä, milloin on oikea hetki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti