Mä yritän kovasti muistaa olla kiitollinen. Tästä kaikesta.
Mulla on kaunis koti, lämmintä, mukava työ, ihania ystäviä, ja sutinaa söpön miehen kanssa. Mitä tässä enää kaipaa? Ja jos tästä ympyrästä jotain tippuisi pois, niin en mä sillan alle joutuisi. Mulla on vahvasti rakkautta ympärillä.
Ja vaikka mua pelottaakin, miten kaikessa käy, niin onhan se hyvä tuntea elävänsä. Vaikka se olisi hirveän pelottavaa, riuduttavaa, epäröittävää.
Vaikka vaihtaisi lähemmäs sata tekstaria kahdessa viikossa niin en silti osaa luottaa mihinkään. Kai siksi, että ennen on potkaissut tyhjää.
Nyt tosin yritän ihan hirveän kovasti. Yritän miettiä kaksi kertaa, antaa olla entisten menneiden vaikuttamatta, rakastua niin kuin ei olisi koskaan loukattu, ihastua kuin lapsi.
Hyppääminen on hankalampaa, kun ei näe usein. Mä kaipaan symbioosisöpöilyä, toisen hengittämistä, lähelle päästämistä, nuuskuttamista.
Ei pitäisi juosta. Pitäisi nauttia siitä, että jännittää suudella toista. Miettiä, miten pistäisi kädet. Pitäisi nauttia tästä.
Ja kiittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti