Tänä viikonloppuna on ollut valtavasti hyvää. Sellaista, joka saa nöyräksi ja tekee polvet pehmeiksi, mahanpohjaan perhosten puutarhan ja silmäkulmaan pienen yksinäisen iloisen kyyneleen.
Pikkusisko pärjäsi eräässä sunnuntaisessa laulukisassa. Lauloi niin kauniisti, että tekee mieli rutistaa ja huutaa kaikilta kukkuloilta.
Lumikengät kantoivat ja hölmö koiruus hyppeli mättäältä mättäälle. Handsome nonstranger kiristeli nauhoja ja hyppi mun kanssa valokuvaan tupakki huulessa. Humps vaan ja naamalleen ojaan. Minä siis.
Eilen teatterissa hassut sedät hymyilivät, vaikka yhdeltä niistä on kuollut tytär ja mennyt yksi Jippu. Hassua, kun tietää liikaa. En koskaan tajua, miten jotkut voivat kertoa kaiken julkisuuteen ja olla sen jälkeen lavalla liian pienissä puvuissa laulamassa möreällä äänellä. Silloin ei voi enää eläytyä, vaan miettii, kuinka vaikea tuota maskia on kantaa. Ehkä sen taa voi piiloutua. Onneksi itse ei tarvitse, and that I'm grateful for.
Everydaythanksgiving kiittää ja kuittaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti