Masua kutittaa kuin putoaisi vuoristoradassa alaspäin. Hengittäessä tuntuu hassulle. Hymyilee helpommin kuin aiemmin. Wirn.
Mulla ei ole yhtään ainoaa syytä jänskäillä mitään ja silti, jostain syystä jännittää kovasti.
Odottavainen olo, mutta hyvällä tavalla.
Luonnollisia jännäyksen aiheita nyt olisi työt, syksy ja kaikki. Tuntuu, että pitäisi tehdä kaikenlaisia valintoja eikä oikein tiedä, mikä olisi paras ratkaisu. Pitääkö kiinni omasta jutusta vai hakea jotain ihan muuta, josta saisi paremmin helpommin töitä, mutta joka ei olisi - noh, oma juttu.
Koko opiskeluporukka tuntuu muuttavan samaan kaupungin osaan, suunnitteilla on jo yhteislenkkejä ja juustokakkudeittejä, pitkiä viini-iltoja ja luistelureissuja. Karvakaverille on sadellut hoitotarjouksia enemmän kuin voin ottaa vastaan. Ja ne, jotka ei asusta samassa ryppäässä, asuu kuitenkin yhtä vaille samassa kaupungissa tai maksimissaan tunnin matkan päässä. Etelä sai meidät melkein kaikki.
Muitakin kuvioita on, jotka aiheuttaa pyörteitä masuun, mutta jotka nyt voi hyvin olla vaan ohimeneviä perhosen siiven iskujakin. Mene ja tiedä.
Tällä viikolla on ollut valtaisasti aikaa miettiä kaikenlaisia. Työpaikan ovi on pysynyt kiinni ja villasukat jalassa, kaukosäädin pöydällä nenäliinapaketin ja antibioottien vieressä.
On ehtinyt kuunnella itseään, välillä ehkä liikaakin. Tehdä pari jäänyttä asiaa. Katsoa elokuvia. Pitää tylsää huolella ja jumittaa katsomaan iltapäivätelkkaria. Muistaa, että en tykkää lojua vaan. Jotain säpinää, kiitos! Se tässä kai niin jänskää onkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti