Vietin eilen iltaa itseni kanssa. Sytytin kynttilät. Sammutin valot. Join glögiä. Puhuin pehmeitä yhden toisen kanssa. Etätoisen. Yllättäen tärkeäksi tulleen, vaikka ei vielä tiedäkään sitä kunnolla itse.
Alkoi pehmeästi, kevyesti. "Mitä sulle kuuluu?" "Koska voitasiin nähdä?". Sovittiin. Kaksi viikkoa. Kirjoitin vastausviestin jo viikkoa ennen valmiiksi. "Nähdään huomenna."
Pari hymyä. Kaakaota. Juttelua. "Olisi kiva nähdä uudelleen. Oli tosi mukavaa. Koska tulet käymään?" "En tiedä, mutta olen ollut täällä viime aikoina yllättävän paljon".
Jatkui. Syveni. Ikävä tuli kuvioihin mukaan. Epävarmuus. Tykkääköhän se. Entäs, jos se ei haluakaan mitään. "Mä voisin kokata sulle." "Voitaisiin jakaa viinipullo, jos olisit täällä". "Olisi helpompaa". Muita ääniä: "Nauti tästä", "En osaa, en tiedä miten". En tiedä. Kaikki mulle heti. Nyt.
Ties mitä voi tehdä, mutta ei tajua.
Viikossa. Kahdessa. Kolmessa. Pelottaa.
Rohkeus ei ole sitä, ettei pelkää, vaan sitä, että tekee pelosta huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti