Sellainen viikko, kun motivoisi jumppailla ja saleilla oikein urakalla on usein myös sellainen viikko, jolloin joka ilta on luentoja puoli yhdeksään. Mikä tarkoittaa, ettei ehdi ohjattuun liikuntaan. Eli se on tällä viikolla rauta, joka nousee keskipäivisin ja lenkkitossu aamuisin ja iltaisin.
Tarkastelin eilen noita aiempia "nyt muuten elämäni, tästä muuten lähtee"-postauksia ja tajusin, että ne liittyvät kaikki liikuntaan ja ulkoisiin asioihin, joiden avulla yritin ajatella korjaavani sisäisiä juttuja. En tajunnut, ettei se toimi eivätkä ne mitään auta. Ei ihminen ole auto. Vaikka vähän lunta rungon päältä loisikin, niin ei se kone silti hyrrää yhtään tyytyväisempänä.
Nyt se hyrräilee. Mulla on valtava sisäinen usko, että mua odottaa jotain äärettömän ihanaa. Such a wonderfull feeling. Utterly pretty. Haluan suojella tätä uskoa. Näen itseni jotenkin kauniimpana, kelpasin aiemmin itselleni, mutta jokin pieni ääni pisti epäilemään. Tuijotin peilikuvaa ja nielin kyyneliä, hoin että mähän näytän hyvälle, mutta en silti uskonut.
No se pieni ääni oli eksä ja nyt kun se on pelistä poissa, niin uu mama. Itsetunto kohosi sen muutoksen myötä ihan uusiin sfääreihin. Ei eksä mikään paha mies ollut, perushyvä ja kunnollinen, mutta kovempi nahkainen kuin minä vaan, itsevarmempi, huolimattomampi. En usko, että tarkoitti pahalla, kunhan nyt sanoi. Toki sanoi kauniiksikin, kertoi usein että rakasti, helli, pussasi ja halasi. Eivät asiat ole mustavalkoisia. Hyvällä häntä kuitenkin muistan, kunnioitan ja rakastan ystävänä, joka osaa melkein mitä vain. Pariksi meistä ei kuitenkaan ole ellei mullistavia tapahdu. Ja näin on hyvä.
Joka tapauksessa nyt on rinnassa sellainen kevätpörriäinen ettei paremmasta väliä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti